Kaupunginhallitus teki eilen maanantaina päätöksen esittää valtuustolle jätevedenpuhdistamon sijaintipaikaksi Blominmäkeä äänin 12-3. Puolet RKP:stä ja Perussuomalaiset kokonaisuudessaan halusivat rakentaa puhdistamon Suomenojalle. Taidan olla selityksen velkaa, koska esitin sijaintipaikaksi alunperin parhaaksi arvioitua Sammalvuorta niin Hesarissa kuin Länsiväylässäkin yhdessä Ritva-Liisa Luomarannan (kok.) ja Pekka Vaaran (sd.) kanssa.

Olin valmistautunut tekemään vielä kaupunginhallituksessa muutosesityksen Sammalvuoren puolesta ja mittauttamaan sen kannatuksen Suomenojaa vastaan. Näin lopulliseen äänestykseen olisi voitu saada vastakkain kaksi kalliovaihtoehtoa, ja taustakeskustelujen mukaan Sammalvuori olisi saanut kannatustakin. Lopputulosta se ei olisi muuttanut, Blominmäen kannalla oli joka tapauksessa enemmistö hallituksen jäsenistä.

Kuitenkin kokouksen tiukin keskustelu neuvottelutaukoineen käytiin siitä, saadaanko Blominmäki-vaihtoehtoon mukaan maininta Suomenojan lintukosteikon luonnonsuojelulain mukaisesta suojelusta, siis alueen kaavoittamisesta suojelualueeksi, vai puhutaanko ainoastaan “riittävästä suojelusta”. Vihreille tärkeintä koko asiassa oli juuri tuo suojelu, joten katsoin että minun tulee ennemmin kannattaa ryhmän yksimielistä kantaa kuin tehdä omaa esitystä, joka ei tule kuitenkaan lopulliseksi päätökseksi. Niinpä päädyimme Luomarannan kanssa tekemään pöytäkirjamerkinnän, jossa vielä painotamme Sammalvuoren olevan paras mutta Blominmäen hyväksyttävissä.

Lintukosteikko siis suojellaan kaupunginhallituksen päätöksen mukaan. Jätevedenpuhdistamo saadaan kallioon, vaikkakaan ei ihan parhaaseen paikkaan. Espoo saa maanmyyntituloja metroradan varren uusista asunnoista.

Itse tein kokouksessa yhden lupauksen: vuoden 2017 jälkeen en itse aio laskea jätevesiäni maanpäälliseen jätevedenpuhdistamoon. Tämä asettakoon aikataulutavoitteen, muuten on edessä muutto tai ulkovessaan siirtyminen.

Espoon tulisi strategiansa mukaan olla vuonna 2020 edelläkävijä kestävän kehityksen kaupunkina. Samalle vuodelle tähtäävät EU:n 2020-tavoitteet päästövähennyksistä. Tähän asti selvää kuin pläkki. Toimenpiteet, joilla tavoitteisiin päästään, ovatkin sitten kiven alla. Muistan pari vuotta sitten vuotuisessa strategiaväännössä hävityn äänestyksen siitä, säästääkö Espoo sähköä yhden vai kaksi prosenttia vuodessa. Joltisenkin turhauttavaa.

Kaupunki ei organisaatoina ja käskytyssuhteiltaan ole sellainen orgaani, että valtuuston viilupuisesta puhujanpöntöstä lausutut strategiatavoitteet suit sait jalkautuisivat jokaisen työyhteisön tavoitteisiin tai että päästövähennyksiä edes osattaisiin mitata. Pieni ympäristökeskus ei yhtenä virastona kykene pitämään kädestä edes kaikkia niitä, jotka tavoitteisiin haluaisivat päästä ja päästövähennystavoite koskee kaikkia toimialoja. Kaikkien tuotteiden ja palvelujen tuottaminen aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä, enemmän tai vähemmän. Jokainen käytetty euro aiheuttaa päästöjä suoraan tai välillisesti, Espoossa tai muualla.

Kuitenkin taloudelliset tavoitteet ja niiden raportointi on sisäistetty jokaisella toimialalla erinomaisesti, vaikka rahanteko ei monenkaan viraston arvoissa ole ykkössijalla. Budjettitavoitteet ovat sitovia ja poikkeamista raportoidaan neljännesvuosittain seurantaraporteissa.

Entä jos rahoitusjohtajan työparina Espoossa olisi päästöjohtaja tai ympäristöjohtaja, jonka tehtävänä olisi järjestää kaupungin toiminnan aiheuttamien päästöjen raportointi? Samoin jokaisella toimialalla ja jokaisessa virastossa olisi päästöpäällikkö, samoin kuin nyt on henkilöstöpäällikkö ja talouspäällikkö. Silloin Espoo olisi todellinen edelläkävijä, muutaman vuoden. Sen jälkeen uskon moisen käytännön olevan pakollinen sekä julkisella että yksityisellä puolella yhtä lailla kuin nyt on oman toiminnan taloudellinen raportointi.

Olen tänä kesänä pyörtänyt kymmenvuotiaasta asti vaalimani päätöksen olla poimimatta marjoja metsästä. Syy on selvä, tänä syksynä metsässä ei ole voinut käydä poimimatta edes vähän ja kierre on valmis, parhaimmillani olen ollut rahassa laskettuna tuottavampi mustikanpoiminnassa kuin palkkatyössä. Positiivisiin mielenterveysvaikutuksiin pätee se luottokorttiyhtiön mainoksen slogan, priceless. Samoin sieniä on löytynyt varsin mukavasti ja lahjaksi saadun sienikirjan myötä minun ei enää tarvitse tyytyä suppilovahveroihin, mustiin torvisieniin ja kanttarelleihin.

Espoolaisissa on kuitenkin monenlaista metsässä möyrijää ja Keskuspuiston asutusta lähimpänä olevat alueet ovat olleet aika lailla loppuun kaluttuja. Nuuksioonkaan ei pelkkiä marjoja ajatellen kannata lähteä, retkeilemään kannattaa tietystikin. Kehitinkin itselleni nöyryyden strategian mitä marjastukseen ja sienestykseen tulee: Keskuspuiston lenkkipolkujen varrelta ei kukaan muu kehtaa poimia, joten lippis syvälle korville ja polunreunaan vaan. Ämpäri täyttyy nopeasti ja sienipaikkavinkki on täten teidän muidenkin vapaasti käytettävissä, mustikkaakin vielä on.

Espoossa on kesäisin viisi kunnallista kuivan maan matonpesupaikkaa. Kuten varmaan kaikki tietävät, on kuivan maan pesupöytä, josta pesuvedet kulkevat käsiteltäviksi vesistöjen kannalta paljon parempi kuin mäntysuopaisten mattojen huljuttelu meressä tai järvessä. Pesupöytä on myös selälle parempi ja tuoksu on sama tutun kesäinen. Räsymattojen pesu taitaa olla yksi niistä asioista, joka yhdistää suomalaisia ikä- ja yhteiskuntaluokkien ylitse.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä: miksi osa pesijöistä, nuorista ja vanhoista, edelleen ruiskauttaa matoilleen laimentamatonta suopaliuosta? Pullon kyljessä on laimennusohje, jonka mukaan pesuliuoksen tulisi olla yksi osa mäntysuopaa sataan osaan vettä. Laittavatko nämä ihmiset pyykkikoneeseensakin viisi paketillista pesuainetta tai käyttävätkö hampaidensa pesuun puoli kiloa tahnaa? Pesutulos ei siitä parane, mutta rahaa ja Itämerta kuluu.

Alan saada jo hieman kyseenalaistakin julkisuutta jätevedenpuhdistamokannastani. Ehkä tästä tulisi siis pitää enemmän meteliä. Vesihuoltotekniikan diplomi-insinöörinä en oikein voi muuta kuin kannattaa parasta mahdollista puhdistustulosta ja äänestää sen puolesta, vaikka sitten erimielisenä muun ryhmän kanssa.

Espoolaisten likaaman veden puhdistaminen hoituu Suomenojaa edullisemmin, vähemmin kemikaalein ja edullisemmin kalliopuhdistamossa. Nyt esittelijänä toimiva Olavi Louko on lähtenyt hakemaan kompromissia esittämällä parhaaksi arvioidun paikan, Sammalvuoren, sijaan Blominmäkeä. Minusta on turhauttavaa, että osa poliitikoista on tehnyt asiasta satojen miljoonien hintaisia vaalilupauksia faktoja tuntematta – sitä satoa tässä nyt korjataan.

Espoossa kuitenkin on osallistuvan kaupunkisuunnittelun osaamista. Parhaan ja toiseksi parhaan vaihtoehdon välillä on niin monta miljoonaa euroa, että ajatuksellisesti jo osalla siitä saisi kompensoitua asukkaiden kokemaa haittaa melko lailla. Keskustelu sammalvuorelaisten kanssa tulisi käydä vielä tästäkin näkökulmasta ennemmin kuin antaa rahat suoraan tunnelin rakentamiseen ja lisääntyneeseen energiankulutukseen. Rakennusaikaiset haitat eivät ole suinkaan olemattomia, mutta niiden minimointiin ja asumisviihtyisyyden maksimointiin puhdistamohankkeessa kannattaa satsata ennemmin kuin rakentaa kalliilla huonoon sijaintiin.

Olin tämän päivän Sitran energiaohjelman rakennetun ympäristön energiatehokkuutta koskeneessa workshopissa ja tästä innostuneena palaan parin päivän takaisen postaukseni aiheeseen. Pahoittelut uskollisimmille lukijoilleni lievästä toistosta.

Kyseisessä workshopissa nimittäin vahvistui se käsitykseni, että juuri kunnissa on erittäin paljon tehtävissä koskien rakentamisen energiatehokkuutta. Kunnat ovat isoja rakennuttajia, ne suunnitteluttavat ja tilaavat teitä ja taloja. Sen lisäksi kuntien rakennusvalvontaviranomainen, jota luottamusmiehet ohjaavat, hyväksyy tai hylkää kaikki ehdotetut energiaratkaisut samoin kuin muut rakentamiseen liittyvät suunnitelmat. Oulun rakennusvalvonnan päällikkö totesi tilaisuudessa, että heidän käsiensä läpi menee joka vuosi kolme kertaa kaupungin vuosibudjetin kokoiset investoinnit enkä usko, että Espoo jää tässä suhteessa yhtään jälkeen. Meillä on siis keino vaikuttaa noin neljän miljardin vuotuisten investointien energiatehokkuuteen.

Energiapolitiikan määritteleviltä luottamusmiehiltä lautakunnissa ja valtuustossa vaaditaan erittäin paljon ymmärrystä energian ja sen säästämisen suhteen sekä tajua kompleksisista systeemeistä. Vihreissä sitä on, vaikka joku vielä kertoisikin “sähköä saadaan töpselistä” -juttua totena. Valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ei suotta ole vihreä.

Näiden vaalien linjauksia lukiessa naurattaa, että kun Espoossa me vihreät pari vuotta sitten vaadimme budjettineuvotteluissa kaupungin energiansäästötavoitteeksi kaksi prosenttia vuodessa omissa kiinteistöissä, tinkivät muut isot puolueet sen yhteen.

PS. En eilen kehunut puutarhakaupunkipuolueesta ketään, vaikka puutarhanhoitopuolelta pari pätevää tyyppiä esittelinkin. Tämän päivän TKY:n vaalipaneelin perusteella Johanna Tikanmäki on aika lailla fiksu, tosin Kepua äänestäessä vastuu ja valta sitten siirtyy Kepulle. Tätä en suosittele .

Espoon vihreiden vaaliohjelmassa vaaditaan, että Espoon on sitouduttava YTV:n ilmastostrategian tavoitteeseen vähentää kasvihuonekaasupäästöjen määrää 39 % vuoteen 2030 mennessä. Espoo ei enää omista hiilivoimalaa, joten tavoitteeseen pääsemiseksi meidän valtuutettujen pitää olla valistuneita ostajia ja kuluttajia myös veronmaksajien rahoista päätettäessä.

Noin puolet energiankulutuksesta tapahtuu rakennetussa ympäristössä ja noin 40% liittyy asumiseen. Silti rakennettu ympäristö on ainoa toimiala, jossa hiilidioksidipäästöjen hallintaa ei ole yhtenäisesti johdettu. Rakentamisessa ja peruskorjaamisessa on siis valtava päästöleikkausten mahdollisuus. Espoon rakennusvalvonnan tulee Oulun tapaan tukea ja opastaa rakentajia ja rakennuttajia energiatehokkaassa rakentamisessa. Hyvin suuri osa rakennusten energiankulutuksen leikkauksista voidaan tehdä siten, että investointien takaisinmaksuajat ovat joko pieniä tai olemattomia eli maksavat itsensä jo käyttöönottovaiheessa. Esimerkki tällaisesta on se, että rakennusten aurinkopaneelijulkisivut maksavat vähemmän kuin graniittijulkisivut.

Rakentamisessa ja peruskorjaamisessa on siis valtava päästöleikkausten mahdollisuus. Espoon rakennusvalvonnan tulee Oulun tapaan tukea ja opastaa rakentajia ja rakennuttajia energiatehokkaassa rakentamisessa. Hyvin suuri osa rakennusten energiankulutuksen leikkauksista voidaan tehdä siten, että investointien takaisinmaksuajat ovat joko pieniä tai olemattomia eli maksavat itsensä jo käyttöönottovaiheessa. Esimerkki tällaisesta on se, että rakennusten aurinkopaneelijulkisivut maksavat vähemmän kuin graniittijulkisivut.Etenkin peruskorjauksissa aika toimia on juuri nyt, sillä 1960- ja 1970-luvuilla rakennetut talot ovat peruskorjausiässä. Meillä Olarissa lähes kaikissa yhtiöissä on tehty tai tehdään julkisivuremonttia, energia- ja muistakin syistä. Ohjaukselle kuitenkin olisi käyttöä, sillä esimerkiksi omassa yhtiössäni pikkulinnut ovat tuntuneet löytäneen uuden julkisivun pahiten lämpöä vuotavat kohdat lämmitelläkseen.

Huomisesssa Megapolis 2023 -tapahtumassa Vanhalla on monen mielenkiintoisen seminaarin ja työpajan ohella seuraava juttu:

“Suunnitteluwiki
Suunnitteluwikin osallistujat editoivat pienoiskaupunkia samalla tavalla kuin Wikipedian kirjoittajat tietosanakirjaa. Idean kehittäneen Peter Tattersalin mukaan kaupunkisuunnittelu kuuluu kaikille, ei vain arkkitehdin oppiarvon saavuttaneille. Kevään ja kesän aikana Dodon Kallio-projekti on testannut uutta työkalua mm. kolmosen entisen päättärin ja Suvilahden muokkaamisessa. Megapoliksessa Dodo kutsuu kaupunkilaiset ja kunnallisvaaliehdokkaat suunnittelemaan yhdessä onnellista Helsinkiä.
Vanhan juhlasali klo 11-13.30”

Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta tavalta määrittää sitä, millaista kaupunkia ihmiset oikeasti haluaisivat, jos heiltä vain asiaa kysyttäisiin. Ajattelin käydä kurkkaamassa, nähdään siellä!

Kuten tuossa alempana kerroin, olen viettänyt tämän viikon joka kolmas vuosi järjestettävässä kestävän rakentamisen konferenssissa, World Sustainable Building ‘08:ssa. Suomalaisia on paikalla mm. Sitrasta, VTT:stä ja ympäristöministeriöstä, mutta ei yhdenkään kaupungin edustajia. Muutenkin heti alkuviikosta joutui pyörtämään sen ajatuksen, että USA:ssa, Kanadassa tai Australiassa oltaisiin jotenkin takapajuisia kestävän kehityksen suhteen – näissä kaikissa on sekä rakennusten että erioten alueiden kestävyyden kannalta tehty melko lailla työtä. Kotoinen energiankulutusnormimme on aika kevyttä kauraa, kun sitä verrataan muihin mahdollisiin tapoihin edistää kestävää kehitystä. Jenkeissä on käytössä huomattavasti moniulotteisempi rankkausjärjestelmä, LEED; Kanadassa etenkin Vancouverissa on osattu kehittää uusia kiinnostavia asuinalueita selkein pelisäännöin ja Australiassa vesihuolto on hoidettu monessa paikassa niin, että ns. harmaata vettä käytetään niissä paikoissa, jossa veden ei tarvitse olla juomakelpoista. Paitsi politiikkaan, sain myös väitöskirjatyöhön aivan uusia ideoita.

Energian kulutuksen leikkaaminen on hyvä keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Kuitenkin myös energian tuotantotavat, paikallinen vesihuolto ja sosiaalinen sekä taloudellinen kestävyys ovat yhtä lailla tärkeitä. Samoin tärkeää on ulottaa kestävät ratkaisut pieniinkin asioihin, ei pelkästään laittaa talon seiniin lisää eristettä ja uskoa että se ratkaisee kaikki ongelmat.

Tiukasta konferenssiohjelmasta huolimatta jotain kulttuuriakin on tarttunut haaviin. Suosittelen lämpimästi.

E.Onin myynnistä saadut ja jemmaan laitetut rahat tulevat puhuttamaan tänään valtuustossa, etenkin kun tilanne on se, että rahastojen arvosta on kadonnut miljoonia. Espoolla ei siis enää Vantaan ja Helsingin tavoin ole omaa sähkö- ja kaukolämpöyhtiötä (no, ihan tarkkaan ottaen ei ole Vantaallakaan, Helsinkihän omistaa Vantaan Energiasta ison palan) ja tätä pidetään ongelmana, koska kunnan liikelaitos ei voi päättää energian hinnasta.

Tällä hetkellä pääkaupunkiseudun kaukolämpö tuotetaan täysin fossiilisia polttoaineita – maakaasua, hiiltä ja pöljyä – polttaen. Ilmaston kannalta ei ole väliä, onko polttaja kaupungin liikelaitos vai pörssiyhtiö. Hanasaaren hiilikasat kaivettiin maan alle pois näkyvistä, mutta lämmön tuotantotapa ei ole muuttunut sinä aikana kun kaukolämpöä on tuotettu.

Nyt Espoo on tilanteessa, jossa se ei millään tavoin ole taloudellisesti riippuvainen hiilenpoltosta, toisin kuin Helsinki ja Vantaa. Etenkin Helsingin kunnallisveroprosentti lepää sen varassa, että Helsingin Energia tekee tarpeeksi voittoa ja sekä virkamiehet että poliitikot kaupungissa myöntävät, että kaupunkisuunnittelua tehdään tarkoitushakuisesti niin, että energialiiketoiminta ei kärsi. Espoo sen sijaan voi nyt riippumattomana miettiä kaupunkisuunnittelun pelisääntöjä sen mukaan, että uusilla alueilla käytetään lämmitykseen mahdollisimman paljon uusiutuvia energialähteitä, kuten maalämpöä, ja tukea rahaston tuotoilla tähän pyrkiviä ratkaisuja.