Itsenäisyyspäivän perinteisen hehkutuksen jälkeen arvelen olevan turvallista jakaa lukijakunnan (moi äiti!) kanssa ajatus, jota olen pyöritellyt päässäni jonkun aikaa ja jolle Matti Klingen kirjoitus itsenäisyyspäivän Hesarissa antoi uutta verta: Suomen historian 1910-luvun ja Balkanin alueen 1990- ja 2000-lukujen tilanteessa, erioten tämän hetken Kosovossa, taitaa olla aika paljon yhtäläisyyksiä. Voimakkaasti jakautunut kansa. Kaksi aakkostoa, valtaapitävien kyrillinen ja eurooppalainen latinalainen. Sijainti sellaisessa paikassa, ettei ketään oikeastaan kiinnosta mitä tapahtuu.

Kuvittelisin, että itse asiassa tapahtumien vyöry Suomessa 1917 on ollut aika lailla samanlaista kuin nyky-Kosovossa eikä joulukuun kuudentena pidetty eduskunnan istunto varmastikaan poikennut juuri tavallisesta. Julistuksen antaminen on toki tuntunut hienolta, mutta paikalle ei ole kutsuttu esimerkiksi valokuvaajaa - muutenhan kuva esiintyisi jokaisessa historiankirjassa. Onpahan vain otettu yksi askel kohti itsenäistä kansakuntaa ja pois horjuvan emämaan jaloista.

Eroja varmasti on ja korostan, että tämä on historiantulkintaa ihmiseltä, joka asiaa ei syvällisesti tunne. Toivon kuitenkin, että Balkanin alueen mukavilla ihmisillä on jatkossa rauha kehittää talouttaan vakaissa oloissa ja synnyttää “Suomi-ilmiöitä”, jos asia niin halutaan ilmaista. Ehken Vihreiden turvallisuuspoliittisessa työryhmässä pääsee miettimään näitäkin asioita ;).

Syys-lokakuussa on tullut matkapäiviä enemmän kuin kotipäiviä ja verkonkäyttö on ollut nopeaa sähköpostin tsekkausta ja mobiili-Facebookin räpläämistä eikä mitään hyödyllistä tahi tuottavaa.

Matkoista pitää nostaa erikseen kahteen suvaitsevaisuudestaan kuuluu kaupunkiin tehdyt työ- ja lomamatkat. Ensimmäinen on Vancouver, jonka kaupunkisuunnitteluun ja asumiseen olin tutustumassa erään tutkimushankkeen kanssa. Vancouverin kehittyminen on pohjoisamerikkalaisittain developperivetoista; jopa niin, että koko kaupungin on aikanaan perustanut kiinteistökehittäjä.

Kehityksen jälki on kuitenkin hyvää, sillä suunnittelussa on muutamia periaatteita, joista ei tingitä. Kaksi mainittavinta on rakennusoikeuden siirtäminen tontilta toiselle, joka takaa sen että keskustassakin on pientaloasumista (joiden rakennusoikeus on siis siirretty naapurin kerrostaloon) sekä rannan pyhittäminen kaikkien käyttöön. Näiden johdosta kaupungissa ei ole auringottomia pilvenpiirtäjien peilikuiluja ja toisaalta Tyyni valtameri pyyhkii niin kodittomien kuin upporikkaidenkin varpaita ilmaiseksi.

Tietysti äärimmilleen vietynä markkinavetoinen asuminen luo melkoisia anomalioitakin. Vai mitä sanotte asunnosta, joka on ollut valmiina kymmenen vuotta, mutta jota omistajat ovat vuoron perään pitäneet vain sijoituksena eikä kukaan neljästä omistajasta ole nukkunut siellä yötäkään? Sanotte tietysti, että hyvä sijoitus, sillä jokainen omistaja on saanut myydessään tuplasti sen, mitä itse maksoi… Viimeinen hinta oli yli 18 miljoonaa Kanadan dollaria ja nykyinen omistaja aikoo jopa sisustaa asunnon. Kuva on ruokasalista, jonka nurkassa oli lattiasta nouseva viiniteline ja päällä riippuva huone.

Niin ja se toinen kaupunki. Se on Sarajevo, jossa käyminen on ollut pitkäaikainen haave. Odotukset eivät olleet liian suuret.

Joskus, en muista milloin enkä oikeastaan miksi, tuuppasin mp3-soittimeen Leevi and the Leavingsin kaksi kokoelmatuplalevyä. Kesällä satunnaissoitto pyöräytti muutaman kappaleen kuultavakseni ja olin myyty. Erityisesti kertosäkeeltään niinkin triviaali biisi kuin Rin-Tin-Tin on kerrassaan tyhjentävä kertomus miesluonteesta (osuutta tähän on kyllä myös sillä, että Egotripin versio kappaleesta antaa ehken jopa alkuperäistä paremmin tilaa sanoitukselle) sellaisena kuin minä sen koen. “Olis pitäny”, mutta se olispitäminen pidetään visusti omana tietona siihen asti, että asia ei enää ole merkityksellinen muualla kuin päänsisäisessä mikromaailmassa.

Oivalluksen merkitys on ennenkaikkea siinä, että minusta on välillä kiva olla osa jotain yhtenäistä kulttuuria - tässä tapauksessa suomalaista melankolista mieskuvaa.

Yhtenäiskulttuuria kävin tänään kokemassa myös asuntomessuilla. Vessaremonttiin ei montaa ideaa tullut, isot ja mielellään harmaat laatat seinään tai lattiaan näyttävät olevan pop. Asumistoiveiden suhteen en taida olla kovin yhtenäinen kulttuurisen viiteryhmäni kanssa (Gösta S. on muuten sanoittanut laittamattomasti tähänkin liittyen!), minusta kun kerrostalo on mitä parhain asumismuoto.

1. Hauskinta kesässä on suomalaisturistit Suomessa, erioten sellaisissa maailman ihmeissä kuin metro tai Stockmann.

2. Hyvänä kakkosena tulevat kesätyöpaikan saaneet kauppatieteen ylioppilaat tummissa puvuissaan, kesäkuun alun lämpiminä iltapäivinä, kun koko muu Suomi käärii hihoja saadakseen ekat rusketusrajat muualle kuin ranteeseen.

3. Miksi naisten alushousumainoksissa ko. vaatteen peittämä ruumiinosa kuvataan aina takaapäin ja miesmainoksissa vastaavasti edestä?

4. Omilta isovanhemmilta voi oppia mm. verkkojen nostoa ja vastan sitomista. Mitähän sitä itse osaa opettaa lapsenlapsilleen? Sähkösopimuksen kilpailuttamisen?

5. Hiekkakakkuhiekka käyttäytyy juuri niin kuin opetettiinkin, leikkauspinta kakkua rasitettaessa on selvästi havaittavissa. Tosin harvempi urakoitsija laatikon ulkopuolella pyrkii syömään hiekkaa työnjohtajan silmän välttäessä.

6. Kesän selviää ilman festareita tai merkittäviä jalkapallokilpailuja. Ensi kesää ei.

7. Telkkaria ei enää niin tarvitsekaan, kun teidän lupamaksuvaroillanne voin katsoa tärkeimmät.

8. Eino Leino ei ollut lainkaan huonompi kirjoittaja. 

Eiköhän näillä ajatuksilla selviä pitkälle syksyyn.

Työväenliike syntyi aikanaan sekä pakottavaan tarpeeseen että otolliseen aikaan. Adam Smithin ja Anders Chydeniuksen oppien mukaan luotu vauraus oli keskittynyt yksiin käsiin muiden saadessa lähinnä rakkoja. Teollistumisen luoma hyvä tuottavuuskehitys mahdollisti työaikojen lyhentämisen ja lasten hieman tasa-arvoisemman kouluttamisen.

Näistä yli sadan vuoden takaisista ajoista lähtien länsimainen puoluepolitiikka on ollut tietynlaista vastakkainasettelua porvarien ja sosialistien, oikeiston ja vasemmiston, sinisten ja punaisten, välillä. Vasemmalla on aina ollut tärkeää kakun jakaminen, oikealta on muistutettu että kakku pitää myös leipoa ja kannattaakin leipoa mahdollisimman iso kun kerran aloitettiin.

Nyt teollinen aika on kuitenkin muuttunut jälkiteolliseksi. Työpaikat ovat palvelusektorilla ja länsimaat joko teettävät suorittavan työn koneilla tai Aasiassa. Postmodernissa yhteiskunnassa on silti yhä enemmän niitä, joita teollisen ajan kakunjakajat ovat jättäneet pöydän ulkopuolelle ja toisaalta paljon leipureita, jotka mielellään vaihtaisivat reseptiä. Kaikki eivät olekaan sinisiä tai punaisia.

Zygmunt Bauman on esittänyt, että postmodernissa keskeinen politiikan kysymys on yhä useammin ihmisoikeuksien toteutuminen ja mahdollisuuksien tarjoaminen. Minusta vihreillä on selvästi parhaat välineet tähän - vertausta jatkaakseni uusi keittokirja ja reilut ruoka-aineet.

JK. Tämä pohdinta oli karata lapasesta vielä pahemman kerran, yritin toki pitää tekstin kompaktina ja selkeänä mutta välillä sitä aina sortuu teoretisoimiseen…

Suomessa on 2484 elävää Kurosta, joka on hyvä nen-päätteinen itämurteiden alueelta oleva sukunimi. Elimäen tarkoituksen mukaan se on noin viidentoista sentin matka, joka jää auton ikkunasta ojennetun käden ja parkkilippuautomaatin väliin. Minusta nimi on aina ollut sangen mukava ja olen sen kanssa viihtynyt, nykyisin sitä käyttää myös vaimo; seikka, josta olen oikein tyytyväinen.

Joskus vitsailin laskevani poliittisen tulevaisuuteni sen varaan, että pääministeri nai tyttöystävänsä ja ottaa tämän sukunimen. Näin meitä olisi kaksi Matti Kurosta Uudenmaan poliittisilla painimolskeilla (muitakin Matti Kurosia muuten vaikuttaa sekä tieteen että taiteen saralla, pitää varmaan joskus yrittää järjestää tapaamista). Nyttemmin nauru on juuttunut kurkkuun uuniperunan folion lailla, kun muutaman kerran päivässä joku kysyy, olenko sukua Susanille ja vain asiallinen Kurosten kotikasvatus estää minua primitiivireagoimasta voimakkaasti. Vaaleihin liittyen tiedän spekuloidun, olenko Susanin entinen mies tai veli tai jotain. En ole.

Tänään otettiin kuitenkin askel jonkun rajan yli, seudulle jonne en uskonut kenenkään Kurosen koskaan joutuvan: Susan Kurosen kirjan kustantaja otti yhteyttä kysyäkseen, tiedänkö mitään siitä, että suomi24.fi:ssä sivuni on linkitetty sellaisen linkin taakse, joka kertoo sivuiltani löytyvän koko Susanin kirjan skannattuna. En tiennyt eikä löydy.

Susan, ole kiltti ja ota vaikka taiteilijanimi jos aiot vielä jatkaa. Me muut 2483 alamme kärsiä tästä aika lailla.