Edellisissä postauksissa olen radikaalisti muuttanut kunnan hallintoa ja vaalikäytäntöjä suoremmiksi ja avoimemmiksi. Molempia tarvitaan, jotta kunnat voivat edes kuvitella vastaavansa toimintaympäristönsä asettamiin ja sisäisiin haasteisiinsa. Jotakin pitää kuitenkin tapahtua, jotta muutokset olisivat mahdollisia.

Nykyisin sama kuntalaki säätelee sekä 120 asukkaan (yhdeksän valtuutettua) Sottungaa että 570.000 asukkaan Helsinkiä (85 valtuutettua). Ainoa variointimahdollisuus on lupa eräänlaisen pormestarimallin käyttöön, jota nyt kokeillaan Tampereella ja Pirkkalassa. Kokeiluja tarvitaan, enkä esitä, että koko Suomessa siirrytään yhtaikaa esittämääni malliin. Vaikka kuntien tehtävät eri Euroopan maissa ovat hyvin erilaisia, on useissa maissa kuitenkin mahdollista järjestää kuntien hallinto keskenään eri tavoin. Selvää on, että Helsingin metropolialue tarvitsee jo nyt erilaista lainsäädäntöä kuin muu maa, ei pelkkää YTV-lakia. Ventti-malli sopinee parhaiten suuriin kaupunkeihin, ei paikkakunnille joissa se loisi uuden hallinnontason.

Porua muutos aiheuttaisi valtapoteroissakin, kun salamavaloissa paistattelisi entistä harvempi. Voi olla, enkä pidä tätä mitenkään pahana, että ehdokasasettelussakin oltaisiin nykyistä tarkempia. Etenkin julkkisehdokkaiden mukaanotto olisi suurennuslasin alla, kun kullekin ryhmälle tulisi selvästi nykyistä vähemmän paikkoja. Poliittisten ohjelmien ja niihin sitoutumisen merkitys kasvaisi, kun ryhmää edustaisi vain muutama ihminen. Kyseessä ei kuitenkaan olisi askel kohti listavaalia, vaan äänestäjille jäisi tilaa valita mieleisensä ehdokas ja siten osoittaa kannatuksensa tietynlaiselle politiikalle ja politiikanteolle. Nykyinen vastakkainasettelu populististen poliitikkojen ja yksisilmäisten virkamiesten välillä laantuisi.

Ventin jäsenille tulee taata mahdollisuus tehdä politiikkaa eli osallistua julkiseen keskusteluun, päätösten valmisteluun ja omaksua vaihtoehtoisia toimintatapoja. Tämä edellyttää sitä, että palkkio tai palkka tehtävästä on riittävä, sillä ison kaupungin johtaminen vaatii vähintään puolipäiväistä asialle omistautumista ja vaihtoehtoiskustannus töistä poisjäämiselle on korkea. Nykymallissa lähinnä eläkeläisvaltuutetuilla on aikaa politikoida ja perheelliset sekä työikäiset ovat valtuustoissa aliedustettuina. Monessa iltatyötä vaativassa ammatissa politiikkaan osallistuminen on täysin mahdotonta. Toisaalta nyt kaupunginvaltuutetuissa on kansanedustajia ja ministereitäkin, joiden osallistuminen tapahtuu ainoastaan satunnaisesti ja pääasiallinen tehtävä on kerätä ääniä puolueelle. Uudessa mallissa kuntapoliitikon olisi mahdollista siirtyä osapäivätyöhön tai ottaa jopa kokonaan virkavapaata. Silti kunnan kustannukset eivät nousisi tähtitieteellisesti, osa virkamiestyöstähän siirtyisi Ventille ja palkkionsaajia olisi ratkaisevasti vähemmän.

Ovatko nämä ajatukseni kunnallishallinnon kehittämisestä aivan utopistisia? Onko kaikkien muiden mielestä nykytila varsin hyvä? Mietin näitä asioita, kunnes sattumalta kuulin tänään radio Ylen ykkösen Ykkösaamussa (kuultavissa 25.11. asti) professori Pertti Mecklinin ja Vantaan ex-kaupunginjohtaja Erkki Rantalan keskustelevan aivan samoista asioista ja muutoksen tarpeesta. Jotain täytyy tehdä, jos nykyistä kuntien vahvaa autonomiaa aiotaan ylipäänsä jatkaa.

Oletetaan edelliseen postaukseen tukeutuen, että kuntaan on perustettu Ventti ja sen jäsenet, puheenjohtajaa lukuun ottamatta, vastaavat jostain tietystä kunnan toimintaan kuuluvasta alueesta. Yksi on opetuslautakunnan puheenjohtaja, toinen teknisen lautakunnan ja niin edelleen.

Nykymallissa asioiden valmistelu ja päätöksenteko ovat voimakkaasti erotetut toisistaan. Lautakunnat, kunnanhallitus ja valtuusto tekevät päätökset ainoastaan esittelyn pohjalta, eikä niillä ole mahdollista päättää asioiden ottamisesta käsittelyyn. Uudessa mallissa on perusteltua, että Ventin jäsenet ovat tietyssä määrin mukana myös valmistelussa, esimerkiksi osallistuvat toimialojen johtoryhmiin. Väistämättä malli muuttuisi dualistisesta monistiseen suuntaan, kuten raportissa määritellään eurooppalaiset erot valtuusto-kunnanhallitus -mallin ja yhden luottamuselimen mallin välillä. Näin myös valmistelukehotuksia on helpompi antaa muutenkin kuin vuosittaisen strategiaväännön kautta.

Kuitenkaan edelleenkään ei vaadita, että venttiläinen olisi sen enempää asiantuntija alallaan kuin maan hallituksen ministeri omalla hallinnonalallaan, hieman muita perehtyneempi vain kuten lautakuntien puheenjohtajat nykyisinkin. Omat vastuualat taklaavat myös sen ongelman, että pienessä toimielimessä syntyisi hyvävelipohjaista hallitus-oppositio -jakoa. Sellaistahan nykyisessä kuntakentässä ei periaatteessa puolueiden välillä ole. Astetta kevyempi, osin samansuuntainen uudistus on Lasse Lehtisen esittämä Brysselistä tuttu: valtuutetulle annetaan valmisteluvastuu jossain asiassa ja mietintö nimetään hänen mukaansa. Valtuutettu, tai uuden mallin venttiläinen joutuu etsimään riittävän konsensuksen ja neuvottelemaan eri vaihtoehdoista muiden ryhmien kesken, mutta saa myös esitellä asian. Mietintöjä myös tarvitaan niin paljon, ettei niiden valmistelu jää ainoastaan ryhmien puheenjohtajille.

Yksi erityiskysymys on kunnanjohtajan asema. Vuoteen 1976 asti kunnanjohtaja oli myös kunnanhallituksen puheenjohtaja, sekä virkamies että luottamusmies siis. Tätä perua kunnanjohtajat yhä edelleenkin ovat usein ”sekä sopivia että päteviä”; virkamiehiä, joista kaksi kolmasosaa kuuluu johonkin puolueeseen. Tämä ei kannusta päteviä, mutta epäpoliittisia hakeutumaan kunnanjohtajaksi. Monessa paikassa ollaankin pulassa, kun avoimiin johtajanpaikkoihin ei ole hakijoita. Pormestarimalli voisi osaltaan ratkaista tätä asiaa vapauttamalla kunnanjohtajan ammattijohtajaksi ja organisaation kehittäjäksi. Samalla kunnan tosiasialliseen johtajuuteen kuuluu suora poliittinen vastuu. Toinen tällä keinoin saavutettava organisatorinen hyöty olisi parempi henkilöstöjohtaminen, nythän monet muutosehdotukset redusoituvat politiikan kentällä sinipunaiseksi keskusteluksi työntekijän ja -antajan oikeuksista. Ventti keskittyisi aidommin asiasisältöihin ja henkilöresurssikysymykset ratkaistaisiin sen mukaan.

Paljon uudistusesityksiä. Mitä tulee tapahtua, jotta kaikki nämä voidaan toteuttaa? Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

YTV:n johtoon valittiin tänään espoolainen Raimo Inkinen, vielä viime kaudella valtuustoryhmässämme istunut ympäristöosaaja. Demareille tämä oli vaikea paikka, koska YTV:n edellinen johtaja oli demari, joka siirtyi vuosi sitten Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi. Muidenkin pks-kaupunkien ylimmässä johtajistossa on vähintään yksi työväenliikkeen mies.

Minusta tässä ei sinänsä ole mitään hassua. Erikoista olisi ajatella, etteikö kaupunginjohtajalla olisi jonkunlaisia vankkoja poliittisluonteisia mielipiteitä. Ennemminkin omituista on, että johtaviin virkoihin nimitetään ihmisiä toistaiseksi; Espoossakin valitettavasti vakinaistettiin toimialajohtajat entisen seitsemän vuoden määräaikaisuuden sijaan. Nyt, kun vihreät ovat pääkaupunkiseudun toiseksi suurin puolue ja Uudenmaan kolmonen, on ihan selvää että vihreästi ajattelevia johtajia tulee valita valmisteluvastuuseen vähintään silloin, kun demarit paikoilta väistyvät. Muuten aiemmat vallanpitäjät saavat jäädä rällästämään ilman kuntalaisten tukea.

Laineet varmasti kuitenkin laantuvat aikaa myöten. Inkinen on osaava ja pätevä diplomi-insinööri, joka pääsee vastaamaan isoista insinöörihankkeista. Niihin ei puolueohjelmassa anneta ohjeita, ne ohjeet ja osaaminen tulevat Otaniemestä ja työelämästä.

Tänään valitaan valtuustoryhmällemme puheenjohtaja. Vaihtoehtoina on yksitoista varsinaista valtuutettua, tosin käytännössä ehken kuitenkin vain ne seitsemän, joilla on kokemusta valtuustotyöstä. Puheenjohtajan tehtävänä nimittäin on paitsi toimia ryhmän vetäjänä, myös olla pääneuvottelija niissä keskusteluissa, joita muiden ryhmien kanssa käydään.

Valtaa on siis jaossa melko lailla. Neljä vuotta sitten olin hämmennyksen vallassa, sillä pj-ehdokkaat olivat minulle aivan vieraita, mutta jotakuta piti äänestää. Niinpä tällä kertaa esitin jo aiemmin syksyllä, että etenkin uusien valtuutettujen päätöksen helpottamiseksi kandidaatit ilmoittelisivat aikeistaan hyvissä ajoin. Kysymys on ryhmän luottamuksesta ja siinä suhteessa näemmä olemme kehittyneet – keskustelua on käyty jo hyvissä ajoin ja tänään varmaan käydään lisää. Lupaan kertoa valinnasta heti kun olemme sen tehneet.

Helsingissä valtuustoryhmän puheenjohtajuus on ollut kytköksissä kaupunginhallituksen varapuheenjohtajuuteen. Yhdelle henkilölle kasaantuu tällöin paljon valtaa, mutta vastaavasti valittava henkilö joutuu olemaan ryhmän luottamuksen arvoinen monelta suunnalta tarkasteltuna. Hyvä niinkin, vaikka Espoossa olemme kannattaneet hieman suurempaa hajauttamista.

Entä olenko itse ehdolla? En. Ensi kevät tulee olemaan monessa suhteessa sellainen, että en pidä mahdollisena antaa ryhmädynamiikalle kaikkea sitä aikaa, jonka se vaatii.

[Edit 1.12. klo 20.22] Ryhmän puheenjohtajaksi kaudelle 2009-2012 valittiin Nina Knaapila. Onnea!

Oikeusministeriltä kuullun mukaan kaavavalituksista 96% on maanomistajien tekemiä. Näin ollen vain neljässä prosentissa valituksen tekijä on ympäristöjärjestö tai rivikansalainen (pl. omatontillisen omakotitalon omistajaksi merkityt kansalaiset). Viime aikoina on alkanut tuntua, että suhdeluku on jotakuinkin sama, kun katsotaan jätettyjä tutkintapyyntöjä ja niiden suhdetta politiikantekijöihin. Montesquieu ei varmaan meinannut ihan tätä kolmijako-opillaan.

Jokainen eduskuntapuolue saa tietyn summan veronmaksajien rahaa lehdistötukena. Suomessa ilmestyy melko lailla kattavasti aatteellisia aviiseja; tutkintapyynnön alaisena ryytyvän Vihreän Langan lisäksi Nykypäivä, Demari, Kansan Uutiset ja Suomenmaa nyt ainakin. Kaikki nämä ovat avoimia myös rehelliselle keskustelulle, esimerkiksi Langan vakiokolumnisteina on ainakin kokoomus- ja demaripolitiikot. Perussuomalaiset taitavat käyttää oman tukensa johonkin muuhun kuin lehden julkaisemiseen. Keskustelun kokoamiseksi oma lehti, paperilla tai ainoastaan verkossa, voisi olla hyväkin ratkaisu. Ainakin se alistaisi tekstit jonkunlaiselle journalistiselle tarkastelulle ja päätoimittajan vastuuseen sisällöstä.

Selitin eilen Iranista lähtöisin olevalle työkaverilleni Suomen poliittista järjestelmää seitsemän minuutin junamatkalla Käpylästä Helsinkiin, englanniksi. Loppujen lopuksi ihmettelin itsekin, miksi Espooseen valitaan 67 hengen valtuusto kokoontumaan kerran kuussa ja miksi niin moni käyttää kampanjaansa enemmän rahaa kuin tulee koskaan saamaan kokouspalkkioina takaisin. Anglosaksisten maiden City councilit, jollaiseksi kaveri ensin kaupunginvaltuustoa luuli, ovat noin kymmenen hengen ryhmiä, joihin kuuluvat ovat täysipäiväpoliitikkoja. Hämmästys sen kuin jatkui, kun sanoin että kaupunginhallituksenkin jäsenet ovat enemmän tai vähemmän päivätöissä eikä varsinaista vaaleilla valittua pormestaria ole kuin parissa kaupungissa kokeiluluonteisesti. Ydinkysymys tuntui olevan, kuka asioista oikeasti sitten päättää. Mitä siihen osaa vastata?

No, yhden päätöksentekijän politiikkakaan ei ole paras ratkaisu sillä se johtaa aikamoisiin tempon ja suunnanvaihtoihin kausien välillä. Yhdysvaltojen kampanjointia on ollut tällä kertaa erityisen kiva seurata kun tietää, että Obamalla on tukenaan presidentintekijä vailla vertaa, Jaakko Helleranta. Kiitos muuten tuesta myös tässä kampanjassa, saatu tieto on ollut erittäin arvokasta!

PS. Otaniemen televisioitu kuntavaalipaneeli on nähtävissä myös verkossa kahdessa osassa, 1 ja 2.

“Jos en äänestäisi itseäni tai omaa ryhmääni niin ketä äänestäisin?” on ajatusleikki, jota monet poliitikot vaalien alla blogeissaan tapaavat leikkiä. Vastaamatta vaalikoneisiin uskallan heittää muutaman sellaisen nimen, joiden tekemisiä arvostan. Espoossa vasemmalta Kari Uotila ja Jaana Leppäkorpi ovat hatunnoston arvoisia tekijöitä. Kari on erinomainen puhuja, Jaanalla taas on jalat maassa ja sydän paikallaan eikä tarvetta tehdä itseään tykö. Pekka Vaaran insinööriharkintaakaan ei sovi unohtaa. Oikealta löytyy ihmisiä ajamaan montaa yksittäistä asiaa, ehkä siksi että siellä on väkeä kovin paljon. Kun puhutaan kokonaisuuksista, nousevat Jukka Mäkelä ja nuorisoasioissa Tuija Kalpala suuremmin miettimättä mieleen. Tommi Laakso tekee paljon rempallaan olevan Espoon keskuksen eteen ja Calle Haglund on etevä poliitikko. Moni muukin ansaitsee toki kunnioitukseni, jos kohta paljon on sellaisiakin, joita en suurin surminkaan äänestäisi. Onneksi voi äänestää itseään, tietää tarkkaan mitä saa…

Toinen hauska ajatus on miettiä, ketä äänestäisi muissa kaupungeissa asuessaan. Helsingissä äänestäisin Mari Puoskaria, Tampereella Oras Tynkkystä ja Turussa Ville Niinistöä. Vantaalla ääneni menisi ehdottomasti Lari Karreiselle. Tämä siis vinkiksi niille, jotka äänestävät muualla kuin Espoossa ja etsivät ehdokasta.

PS. Matti Kurosta voi äänestää muuten myös Kuopiossa (ei linkkiä, ei kerta kaikkiaan löytynyt kaiman sivuja), Matti J. Kuronen Lappeenrannasta ei taida enää olla ehdolla.

Olin eilen puhumassa Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen ensimmäisessä Laiturin debatissa kerrostaloista ja kerrostaloasumisesta. Kerrassaan hyvää keskustelua, kiitos sekä juontajille että muille keskustelijoille!

Mietin jo mukaan lupautuessani, että voisi olla reiluinta kertoa molemmat roolit, joissa asumista kehittää. Sekä työminä että poliitikkominä kun pyrkivät parantamaan asumisen mahdollisuuksia. Olen itse ottanut sen linjan, että poliitikkona jäävään itseni useammin kun kuntalaki vaatisi silloin, kun käsiteltävänä on asia johon olen työn puolesta puuttunut tai joka koskee työnantajaani.

Jo politiikan uskottavuuden kannalta on välttämätöntä, että mahdollisista sidoksista puhutaan ja ne otetaan avoimesti esille, mutta jossain tietysti menee raja. Jokaisella päättäjällä nimittäin on joitain sidoksia tai kiinnostuksen kohteita; ylipäätään joku syy, jonka vuoksi politiikkaan on lähtenyt. Minulle kimmoke tuli ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana ollessani ja vaalien tuloksesta lähtien on ollut selvää, että opiskelijoiden äänillä valtuustoon pääsin. Tästä syystä en pitäisi niin vaarallisena, että kunnan työntekijät ovat keskimääräistä kiinnostuneempia vaikuttamaan politiikassa, kunhan eivät myöskään käytä päättäjäasemaansa väärin töitä tehdessään. Tätäkin, valitettavasti, kuulee tapahtuvan.

Valtuusto piti 550-vuotisjuhlakokouksensa. Käteen jäi vähän. Espoon keskuksesta ei päätetty mitään, ei kaupungintalon purkamisesta mutta ei korjaamisestakaan.

Sen sijaan voidaan sanoa, että kivaa oli. Pidin ryhmäpuheen, ja anekdoottina kerrottakoon että ministeri Stenbäck oikoluki sen vaatimattoman ruotsinkielisen osuuden löytäen silti korjattavaa. Ken on kiinnostunut kokouksen kulusta löytää koko tapahtumainkulun täältä.

Kaupunkisuunnittelu ja kaikkinainen rakentaminen Espoossa on tavalla tai toisella teknisen ja ympäristötoimen asiana. Niin pientä koppia ei olekaan, etteikö ainakin lupa sille pitäisi anoa. Metro, uudet koulut, puistot, tontit, asuminen - sama toimiala useine virastoineen hallitsee kaikkia. Tästä syystä sekä poliitikkoja että viranhaltijoitakin aika ajoin kiinnostaa kehittää toimialan organisointia, sillä muutama pullonkaula särkemällä saadaan sirpaleiden siivoamisen jälkeen aikaan parempaa kaupunkiympäristöä. Hyvä esimerkki tästä on teknisen keskuksen asiakaspalvelun perustaminen.

Tällä haavaa ollaan tilanteessa, jossa sekä toimialan johtaja että suurin osa tärkeimmistä virastopäälliköistä, kaupunkisuunnitteluviraston, teknisen keskuksen ja kiinteistöpalvelukeskuksen, ovat kaikki kuusikymmentä vuotta täyttäneitä miehiä ja näin ollen viimeistään muutaman vuoden sisään heräämme aamuun, jolloin he eivät enää tule työpaikoilleen vaan jäävät ansaitulle eläkkeelle. Eikä heidän tarvitse olla yksin, aikamoinen liuta yksikönpäällikköjä tulee samaan marjapussirinkiin (minun tuntemani eläkeläiset pelaavat tavallisimmin muita pelejä, mutta marjapussi kuulostaa joltisenkin hyvältä tässä yhteydessä).

Elleivät siis vaaleissa poliittiset voimasuhteet muutu täysin, on suurin muutos alalla ensi vaalikaudella odotettavissa näistä henkilövaihdoksista. Virkamiesten roolista politiikassa on esitetty useita eri näkökulmia, mutta kyllä virastopäällikön valta on siksi suuri että henkilövalinnat tulevat olemaan tärkeitä. Pysykää kuulolla.