Usein kuulee väitettävän, että Espoon kaupunkisuunnittelu olisi epämääräisten liikemiesten tai rakennuttajien käsissä. Kuten tiedetään, puuttuvat Espoosta tyystin umpikorttelit (johon syyllinen lienee tendenssi olla rakentamatta uusia sellaisia aikana, jolloin Espoo on rakennettu) ja keskusta.

Nykyisellään suurin kaupunkisuunnittelun vaikuttaja on kuitenkin urheilu ja urheiluväki, vieläpä ilman että rahaa liikkuisi vaikuttajalta vaikutettaville. Kun Jousenpuiston metroasemaa, Tapiolasta seuraavaa siis, ollaan käymässä rakentamaan, on paikallinen kaupungilta vuokratulla maalla pelaava palloseura FC Honka ilmoittanut vaativansa samaan syssyyn uuden stadionin. Vipuvarren muutoin puuttuessa pari urheilupoliitikkoa jätti jopa oman ehdotuksensa aseman alueen kehittämisestä käytyyn suunnittelukilpailuun. Alueella on nyt ehdottomasti tärkeintä rakentaa asuntoja ja palveluja, etenkin kun sekä tänä että viime vuonna jalkapallon olosuhteita on parannettu uusin katsomoin, valaistuksin ja uudella pelialustallakin. UEFA:n mitat täyttäviä pallokenttiä Suomessa on ja jalkapallokulttuurin kehittämiseksi niitä tarvitaan lisää. Loppukuusta pelattavat naisten EM-kisat ovat yksi osoitus kulttuurin noususta. Hintana ei kuitenkaan saa olla urbaaneimman Espoon kehittämisen tyssääminen tai asuntojen rakentamisen viivästyminen.

Tapaus ei ole lajissaan ainoa, mutta monessa muussa kaupungissa on onnistuttu yhdistämään kaupungin kehittäminen ja urheilu. Esimerkiksi käy Jyväskylä: kaupungin kupeessa Harjulla on aktiivista urheiluelämää ja JJK:n pelejä. Kun Jyp voitti viime keväänä jääkiekkomestaruuden, oli pelaajilla ja faneilla yhteinen paikka kokoontua kaupungin ytimeen kävelykadulle juhlimaan. Espoossa luonnollista paikkaa tällaiseen juhlintaan ei vielä ole, ja siksikin on myös urheiluväen etu että kaupunkia kehitetään ilman välistävetoja.

Kunnissa suurin osa virkamiehistä taitaa olla tällä hetkellä lomalla. Vielä vanhojen työehtosopimusten piirissä olevalla väellä voi vuosilomaa olla jopa yhdeksän viikkoa, varmasti ihan ansaittua. Sillä välin toisaalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka tulevat vaikuttamaan jo syksyn ja parin seuraavan vuoden asuntotilanteeseen.

Aivan ensimmäinen merkittävä asia on ASP-lainan ehtojen huomattava paraneminen ja sen kautta ensiasunnonostajille kanavoitava tuki. Vaikka muutama tuhat euroa on murto-osa pienenkään asunnon ostohinnasta, kohdistunevat sen aiheuttamat paineet kerrostaloyksiöihin ja pieniin kaksioihin; sellaisiin asuntoihin, joissa ehkä muuten asuttaisiin vuokralla. Pieniä asuntoja siis tullaan tarvitsemaan kaupunkikeskuksissa, muutoin nuoret ensiasunnonostajat, vuokralla asuvat ja opiskelijat joutuvat kärsimään. Ellei tämä muuten onnistu niin rakennettakoon korkeammalle.

Toinen uusi avaus on tänään julkaistu Sipoonrannan rahoitusmalli. Sipoonranta on tuleva asuinalue Sipoossa. (Jos taloudessamme olisi televisio, yrittäisin varmasti poikkeuksellisesti seurata Diili-sarjaa, jossa hankkeelle haetaan markkinointijohtajaa, koskapa samantyyppisessä työssä itsekin olen.) Alueella on vahva asemakaava eli kunnan poliittinen tahto sen rakentamiseen on olemassa. Tavallisesti tässä tilanteessa olisi käytävä läpi kaksi rahoituskapeikkoa: ensin kunnalta tulisi löytyä budjettirahaa rakennuttaa alueelle kunnallistekniikka, sitten asuntorakennuttajalta tulisi löytyä rahaa aloittaa asuntojen rakentaminen ennekuin myynti alkaa vetää. Tehokkuustappiot ovat tavallisesti melkoisia. Kun kehittäjä ottaa ulkopuolista rahaa jakamaan omaa voittoaan, on alue mahdollista rakentaa leveämmillä hartioilla ja nykyistä nopeammin.

Lisäksi on muistutettava, että pk-seudun kuntien ja valtion puitesopimus velvoittaa Espoonkin rakennuttamaan ja vastaamaan siitä, että sen alueella rakennetaan vuosittain keskimäärin 2500 asuntoa. Tästä tavoitteesta ollaan pahasti jäljessä, määrästä toteutunee tänä vuonna alle puolet. Kaikki keinot nopeuttaa asuntotuotantoa sinne, mihin sitä on kaavallisesti sovittu toteutettavaksi, tuleekin siis käyttää. Tähän asti Espoossa on viivytelty sekä kaavoissa että kunnallistekniikassa.

Espoon vuokrataloyhtiö, Espoonkruunu, lähetti promokalenterinsa postissa. Kuvitus oli kuvia entisaikain Espoosta; erityisesti silmään pisti Espoon keskuksen muutos. Finnoontien ja radan tasoristeys olisi voinut olla hyvin 1950-luvulta, ja vasta kuvassa vilistävä punakeltainen Sm1- (vai Sm2, joku paremmin tietävä valaiskoon) juna sai minut tarkistamaan vuosiluvun. Se oli 1982. Kahdessakymmenessäseitsemässä vuodessa alue on muuttunut kokonaan. Onneksi muutos jatkuu, asemansillan remonttiin on varattu määrärahaa.

Muutosta taitaa kaivata Espoonkruunukin. Hallinnosta tihkuneiden tietojen mukaan ihan kaikki asiat eivät vaikuta olevan kunnossa. En kuitenkaan yhdy niihin, jotka vaativat koko yhtiön pilkkomista pienempiin osiin. Ensiksikin vuokrataloja tulee rakentaa koko Espoon alueelle ja kaupungin on helpoin koordinoida yhtä omistamaansa rakennuttajaa ettei sorruta kissanhännänvetoon jokaista uutta asuntokohdetta aloitettaessa. Toisekseen tässä taloudellisessa tilanteessa vuokra-asuntoja sekä kannattaa että on pakko rakentaa lisää ja näin ollen nämä uutiset ovat tärkeitä.

Asuntojen hinnat määräävät lapsiperheen asuinkunnan

Linkitettyyn uutiseen ja sen takaa löytyvään Valittujen Palojen teettämään tutkimukseen kannattanee vedota syksyn budjettineuvotteluissa. Espoossa on tähän asti kokoomusvetoisesti päätetty veroprosentti ensin ja sen jälkeen mietitty, mitä sillä saadaan – tai nykyisin ennemminkin se, mitä ei saada. Kun nyt kokoomuksen kannattajat ovat tällä linjalla, on jatkossa ehkä itse puoluekin.

Luolamies löysi tulen. James Watt keksi, että tulella saa aikaan myös höyryä, jolla voi sitten pyörittää turbiinia ja saada aikaan sähköä. Nykyisinkin käsityksemme energiasta ja myös energiahuollosta perustuu pitkälti siihen, että jonkun täytyy ensin palaa.

Sähköä on sittemmin opittu tekemään myös metodein, jotka eivät aiheuta kasvihuonekaasupäästöjä, kuten polttaminen aina; hiilidioksidihan ei ole ilmanlaatu- vaan ilmasto-ongelma. Samoin Suomi on maailman kärkimaita yhdistetyssä sähkön- ja lämmöntuotannossa, jossa polttamalla hiiltä tai kaasua tehdään sekä kaukolämpöä että sähköä ja hiilidioksidia.

Kuitenkin rakennusten ja infrastruktuurin tarvitsemaa lämpöä olisi mahdollista tuottaa myös paljon pienemmin hiilidioksidipäästöin käyttämällä sekä energiaa säästäviä ratkaisuja että ennen kaikkea tuottamalla lämpöä muuten kuin polttamalla. Tällaisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi maa- tai kalliolämpö, jotka Suomessa ovat rajoittuneet omakotirakentajien käyttöön, kun esimerkiksi Norjassa niillä lämmitetään ja jäähdytetään toimistokolosseja ja sairaaloita tai lämmön talteenotto sieltä, missä sitä muuten hukattaisiin. Esimerkiksi jäteveden mukana menee hukkaan valtava määrä lämpöä.

Kuluttajan kannalta ei ole eroa sillä, mistä lämpö asuntoon, toimistoon tai talvella sulalle kävelykadulle tulee. Ilmaston kannalta ero on suuri. Merkittävää ympäristön kannalta on myös se, että uudet, matalaan lämpötilaan ja lämpöpumppuihin perustuvat ratkaisut ovat paikallisia eivätkä vaadi valtavia kaukolämmön runkoputki-investointeja tai suuria laitoksia. Hintakaan ei ole riippuvainen öljyn hinnasta. Kysymys on vain siitä, että mielikuvamme lämmöstä tarkoittaa aina polttamista tai edistyksimmillään sähkövastuksen hehkua.