Sähkö on sinistä ja sattuu
Luolamies löysi tulen. James Watt keksi, että tulella saa aikaan myös höyryä, jolla voi sitten pyörittää turbiinia ja saada aikaan sähköä. Nykyisinkin käsityksemme energiasta ja myös energiahuollosta perustuu pitkälti siihen, että jonkun täytyy ensin palaa.
Sähköä on sittemmin opittu tekemään myös metodein, jotka eivät aiheuta kasvihuonekaasupäästöjä, kuten polttaminen aina; hiilidioksidihan ei ole ilmanlaatu- vaan ilmasto-ongelma. Samoin Suomi on maailman kärkimaita yhdistetyssä sähkön- ja lämmöntuotannossa, jossa polttamalla hiiltä tai kaasua tehdään sekä kaukolämpöä että sähköä ja hiilidioksidia.
Kuitenkin rakennusten ja infrastruktuurin tarvitsemaa lämpöä olisi mahdollista tuottaa myös paljon pienemmin hiilidioksidipäästöin käyttämällä sekä energiaa säästäviä ratkaisuja että ennen kaikkea tuottamalla lämpöä muuten kuin polttamalla. Tällaisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi maa- tai kalliolämpö, jotka Suomessa ovat rajoittuneet omakotirakentajien käyttöön, kun esimerkiksi Norjassa niillä lämmitetään ja jäähdytetään toimistokolosseja ja sairaaloita tai lämmön talteenotto sieltä, missä sitä muuten hukattaisiin. Esimerkiksi jäteveden mukana menee hukkaan valtava määrä lämpöä.
Kuluttajan kannalta ei ole eroa sillä, mistä lämpö asuntoon, toimistoon tai talvella sulalle kävelykadulle tulee. Ilmaston kannalta ero on suuri. Merkittävää ympäristön kannalta on myös se, että uudet, matalaan lämpötilaan ja lämpöpumppuihin perustuvat ratkaisut ovat paikallisia eivätkä vaadi valtavia kaukolämmön runkoputki-investointeja tai suuria laitoksia. Hintakaan ei ole riippuvainen öljyn hinnasta. Kysymys on vain siitä, että mielikuvamme lämmöstä tarkoittaa aina polttamista tai edistyksimmillään sähkövastuksen hehkua.
