Parasta sitten viipaloidun leivän keksimisen: lukkopolkimet pyörään. Alumiininen silta, joka luo liiton ihmisen ja koneen välille tyydyttäen näin insinöörin kyltymätöntä mieltä.

Viime päivinä työmatkat Olarista Käpylään ovat siis taittuneet hieman normaalia nopeammin. Täyttä hyötyä uutuudesta en ole vielä saanut irti, uusien lihaksien käyttäminen pyöräilyyn on vielä opetteluvaiheessa. Jo näillä nopeuksilla voin silti sanoa, että aion entistä painokkaammin ottaa teknisessä lautakunnassa kantaa kevyen liikenteen väylien laatutasoon. 

Joskus, en muista milloin enkä oikeastaan miksi, tuuppasin mp3-soittimeen Leevi and the Leavingsin kaksi kokoelmatuplalevyä. Kesällä satunnaissoitto pyöräytti muutaman kappaleen kuultavakseni ja olin myyty. Erityisesti kertosäkeeltään niinkin triviaali biisi kuin Rin-Tin-Tin on kerrassaan tyhjentävä kertomus miesluonteesta (osuutta tähän on kyllä myös sillä, että Egotripin versio kappaleesta antaa ehken jopa alkuperäistä paremmin tilaa sanoitukselle) sellaisena kuin minä sen koen. “Olis pitäny”, mutta se olispitäminen pidetään visusti omana tietona siihen asti, että asia ei enää ole merkityksellinen muualla kuin päänsisäisessä mikromaailmassa.

Oivalluksen merkitys on ennenkaikkea siinä, että minusta on välillä kiva olla osa jotain yhtenäistä kulttuuria – tässä tapauksessa suomalaista melankolista mieskuvaa.

Yhtenäiskulttuuria kävin tänään kokemassa myös asuntomessuilla. Vessaremonttiin ei montaa ideaa tullut, isot ja mielellään harmaat laatat seinään tai lattiaan näyttävät olevan pop. Asumistoiveiden suhteen en taida olla kovin yhtenäinen kulttuurisen viiteryhmäni kanssa (Gösta S. on muuten sanoittanut laittamattomasti tähänkin liittyen!), minusta kun kerrostalo on mitä parhain asumismuoto.

Budjettiehdotus ensi vuodelle sisältää kauan kaivatut opintorahan ja opintotuen tulorajojen korotukset. Kun opiskelijoiden nokka nyt on kahdentoista vuoden pyristelyn jälkeen saatu irti tervasta niin lentoonpyrähdyksen estää se, että pyrstö on tukevasti kiinni.

Samainen budjettiehdotus nimittäin kiihdyttää entisestään pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoita. Lupailtu 250 euron kuukausittainen verovähennys kannustaa kummasti pendelöintiä nukkumakunnista keskuksiin ja nostanee pienten asuntojen vuokria vastaavalla summalla. Tämä siis samaan aikaan, kun opiskelija-asuntojen jonot ovat pisimmillään vuosikausiin.

Nyt ratkaistua akuutimpi työvoiman kohtaanto-ongelma on esimerkiksi kasvukeskuksiin työn perässä muuttavien sairaanhoitajien asunnonsaanti. Sekin vaikeutuu, samasta syystä kuin opiskelijoiden ja ylipäätään muidenkin pienituloisten espoolaisten, helsinkiläisten ja muiden kaupunkilaisten tilanne.

Valtionvarainministerin kakkosasunto on tässä aika lähellä omaa ykkösasuntoani, joten ongelma tuntuu jotenkin läheiseltä. En sano, etteikö hänellä tai kenellä tahansa muullakin olisi oikeutta kakkoskotiin, mutta elän siinä toivossa että syksyn budjettineuvottelut luovat vähän valoa siihen risukasaan, joka vuokrahuutokauppojen häviäjillä on edessään.